Tämä toisen tulokkaan odotus on kieltämättä erilaista kuin ensimmäisen. Neuvolakäynneillä on tuntunut suorastaan hassun tutulta, kun on osannut odottaa etukäteen, mitä tuleman pitää.
Silti ihan yhtä paljon jännitti, kun oli ensimmäisen ultran vuoro. Erona oli, että näky oli tuttu. Ja toki erona oli myös se, että tällä kertaa pitelin esikoista sylissäni. Kerroimme, että mustalle ruudulle piirtyvä varsin epämääräinen näky oli hänen tuleva pikkusiskonsa tai pikkuveljensä.
Ja ihan yhtä paljon jännitti, kun oli aika ensimmäistä kertaa kuunnella sydämenlyöntejä.
Odottaminen on silti erilaista. Esikoinen vaatii huomiota, ja aika tuntuu suorastaan lentävän ohitse. Raskausviikkoja joutuu miettimään, ja eihän siitä ole juuri mitään, kun olimme ensimmäistä kertaa neuvolassa. Nyt lapsen äiti tuntee jo potkuja.
Itse en ole varma, olenko tuntenut potkuja. Pari kertaa yritin viikonloppuna tunnustella, kun minulle kerrottiin, että nyt masussa potkitaan. Halusin tietysti kuvitella, että tunsin ne, mutta totuus lienee toinen. Ensimmäiset potkut, ainakin sellaiset jotka varmasti tunnistan potkuiksi, ovat vielä edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti